Oma tahto, asioiden haluaminen ja vaatiminen sekä mielen osoittaminen ovat astuneet kehiin. Toisaalta ihana, että tietävät mitä tahtovat ja osaavat jo jollain tavalla ilmaista sen. Mutta sitten se toinen puoli. Pinnaa vaaditaan. Ja myönnettäköön, että se ei ole niin pitkä kuin olin luullut joten hermostumisia sattuu. Etenkin Jaakolle täytyy ärähtää, tuntuu, ettei mikään mene välillä jakeluun.

Pahimpia hetkiä päivässä ovat ruokailut. Molemmat haluaisivat syödä jo itse, mutta siitä ei kerta kaikkiaan tule vielä mitään. Molemmilla on nälkä yhtä aikaa, mutta yhtä aikaa syöttäminen/yhdessä syöminen ei onnistu. Toiselle ei voi antaa sormiruokaa sillä aikaa kun toinen syö ruokaa, koska sitten sitä haluaa se ruuansyöjäkin. Ja jos yrität syöttää ensin toisen ja sitten toisen niin se ei-ruokailija kiipeää syöttötuoliin, keikkuu siinä ja vinkuu nälissään. Vaihtoehtoisesti vinkuu ja roikkuu äidin jaloissa. Jos aikakonematkailu olisi keksitty niin syömisten kohdalla hujauttaisin koko porukan parin kolmen kuukauden päähän. Olisihan se jo helpompaa, jos söisivät itse.

No miksen opeta?! Yritän kyllä, mutta argh! sitä sotkua ja heilumista. Tässä suhteessa kova pää on äidillä, aina ei jaksa joten annan olla. Lupaan aloittaa sisukkaan yrittämisen ihan pian... ;o)

Vaikka välillä kovapäiset (tahtoa omaavat) lapset harmittavat niin on siitä kovasta (kestävästä) päästä hyötyäkin. Molemmillahan on ollut tapana paukuttaa päätä lattiaan, jos jokin asia harmittaa. Siis mielenosoituksellista touhua, jotta äiti ja isi varmasti huomaavat harmituksen. Nyt Jaakko on alkanut lyödä päätänsä myös muualle, ts. lähimpään paikkaan johon pään pystyy kopsauttamaan. Tilanteet vaihtelevat. Esimerkiksi kun oma leipä tms. on loppunut niin Jaakon pitäisi saada Saran jäljellä olevat syötävät. Ja kun äiti sanoo ei eikä anna niin ensin huitaistaan ja koska äiti osaa jo väistää (sekä itse että siirtää lautasen&lusikan kauemmaksi) niin sitten mieltä osoitetaan lyömällä pää esim. syöttötuolin reunaan. Mitä siitä sitten seuraa?! Itku ja parku tietenkin, ei kai pieni pää kaikkea kestä. Vaikka Jaakko niin ehkä luuleekin.

Huoh. Aikamoista show:ta on tämä arki siis näiden ruokailujen osalta nykyään, muuten sujuu oikein kivasti. Onneksi aika kultaa muistot ja nämäkin jutut kuuluvat joskus tulevaisuudessa niihin asioihin, joita muistellaan ja joille naureskellaan.