Jaakolla oli tänään korvien putkitus. Herätys oli jo 6.30, sillä meidän piti viedä Mikko ja Sara töihin/kouluun (Sara oli siis pikku-koululainen tänään, siitä sitten erikseen). Korvalääkärikeskuksessa olimme klo 7.45, minuutilleen oikeaan aikaan. Alkajaisiksi Jaakko kävi puntarilla, sillä minulla ei ollut täyttä varmuutta Jaakon painosta (tätä kysyttiin lomakkeessa, joka annettiin anestesialääkärille). Jaakko "the spaghettijalka" ei meinannut millään seistä vaa`alla, mutta lopulta painoksi saatiin 10,4kg. Punnituksen jälkeen Jaakko leikki aulan leluilla, sai esilääkityksen (Pronaxen) ja jatkoi vielä leikkimistä ennen varsinaista operaatiota.

Operaatio sujui hyvin. Jaakko ei tietenkään pitänyt nukutuskaasun hönkimisestä, mutta pikkumies vaikeni kuitenkin nopeasti ja sai molempiin korviinsa muoviputket. Heräämisen jälkeen Jaakko oli väsynyt ja tokkurainen 15-20 min., mutta sen jälkeen meno ja ruoka maistui. Parasta terapiaa oli autojen katselu ikkunasta, se helpotti pöljältä tuntuvaa oloa. Olimme seurannassa reilun tunnin, jonka jälkeen kävimme isin työpaikalla pikavisiitillä hakemassa Saran. Kotona maistui ruoka ja sitten taas nukkumaan. Tällä kertaa ilman mitään kaasuja...

(Luin muutama pv sitten tuplaäiti-ystäväni Kookoskukan blogia: hänen kokemustaan/tunnettaan siitä, kun lapset olivat olleet syntymän jälkeen eri paikoissa. Jotenkin tuo kirjoitus palautui tänään mieleeni (erityisesti sanat riipaiseva ja kammottava). Vaikka meillä oli tänään aivan toisenlainen tilanne niin jotenkin tuntui aivan hirveältä jättää Sara Mikon töihin ja lähteä johonkin vain yhden kanssa. Ehkä siihen jotenkin vaikutti se, että oli ns. pakkotilanne. En siis voinut valita, että lähdenpä tässä Jaakon kanssa johonkin ja Sara leikkii sen aika isin kanssa... Vaikka tiesin Saran olevan hyvissä käsissä, tuo tunne kouraisi kuitenkin melko syvältä. Olin liikkeellä vailla jotakin, joka on osa minua... Vaikea selittää, mutta tunne vahvisti ajatusta siitä, että haluan aivan ehdottomasti hoitaa lapsia kotona, pitkään. Omat rakkaat lapset. ;o)   )