Perjantai-illan iloksi leivoimme lasten kanssa lettuja. Lapsilla oli omat essut päällään ja he saivat osallistua takinan tekemiseen. Jauhojen lisääminen ja takinan sekoittaminen sujui molemmilta hienosti.

Myös lettujen paistaminen sujui yllättävän hienosti. Lapset seisoivat syöttötuoleissaan minun molemmin puolin ja katselivat, kun paistoin lettuja. Jaakko sekoitteli takinaa koko ajan ja Sara mm. leikki juustohöylällä (kunnes otin sen pois). Välillä lapset taputtivat, kun käänsin lettua... Yritin paistaa vain osan takinasta, koska kello oli paljon ja ajattelin paistavani loput lasten mentyä nukkumaan. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään sillä Jaakko sai hepulin, kun homma jätettiin kesken. Niinpä paistoimme vielä muutaman ison letun ja saimme urakan päätökseen.

Letut maistuivat lapsille, kunnes Jaakko muisti kirjastosta lainatun Pingu-kirjan ja alkoi etsiä sitä katseellaan. Jaakolla on hellyyttävä tapa elehtiä, kun hän etsii jotakin.

Kädet levällään, huulet töröllä, koiranpentumainen ilme, loputonta selitystä ja vauhdikasta kääntyilyä sinne tänne: missä se Pingu oikein on? Yritin selittää Jaakolle, että syödään ensin ja etsitään kirja iltasaduksi sen jälkeen, mutta ei syömisestä tullut enää mitään. Niinpä etsin kirjan ja Pingu "katsoi", kun Jaakko söi loput letut ja joi maidon. (tämä vaihe lapsissa on ihan parasta, nautin siitä töissäkin eli kun lapsia voi "jekuttaa" toimimaan erilaisten juttujen avulla/vetämällä oikeasta narusta, jossain vaiheessa aikuisten selitykset eivät enää uppoa...)

Miten joku kirja voikin olla niin tärkeä?!

Ja arvatkaapa vaan, missä Pingu-kirja "nukkui"? No Jaakon vieressä hyllyssä tietysti. Eihän pikkumies olisi muuten suostunut luopumaan siitä... ;o)