Itselle ja muille uhmasta "kärsiville" muistutukseksi, että hyvä vaan, että kiukutaan ja raivotaan... (MLL:n sivuilta)

Uhmaiällä on useita nimiä kuten itsenäistymisikä, itsenäistymisvaihe tai oman tahdon opettelemisen ikä. Uhmaikä alkaa yleensä hieman ennen tai jälkeen 2-vuotispäivän ja kestää vaihtelevan ajan. Useimmilla se laantuu viimeistään 4–5-vuotiaana, osalla jo aiemmin. Uhmaikä liittyy lapsen tarpeeseen itsenäistyä ja hallita erillisyyttään vanhemmista. Itsenäistyminen on voimakkainta kaikkein lähimmästä ihmissuhteesta, tavallisimmin äidistä. Kun uhmaikäinen kiukkuaa äidilleen, mutta käyttäytyy sopuisasti päiväkodissa ja mummolassa, kyse ei ole äidin huonommasta kasvatustyylistä, vaan suhteen läheisyydestä.

Kun lapsi pontevasti ja ärsyttävän usein ilmaisee EI, se on hyvä merkki siitä, että lapsi on itsenäistymässä vanhemmistaan. Ei-sanan käyttäminen antaa lapselle tunteen itsenäisyydestä ja itsensä hallinnasta, vaikka aina se ei johdakaan hänen toivomaansa lopputulokseen. Kun lapsi irtautuu vähitellen vanhemmastaan, hän samalla omaksuu pienin askelin tämän psyykkisiä säätelytehtäviä: rajoittamaan, rauhoittamaan ja kannustamaan itseään. Tämä on pohjana mm. omantunnon kehittymiselle.

Vauvaiässä lapsi oppi mm. konttaamaan ja istumaan, 1-vuotiaana puhumaan ja kävelemään. Nyt haasteena on opetella tahtomista. Uhmakaudella on tärkeä merkitys, kun lapsi harjoittelee ilmaisemaan ja säätelemään omaa tahtoaan. Lapsi testaa mitä omalla tahdolla voi saada aikaiseksi. Tahtomista pitää saada harjoitella tiiviisti. Ei ole niinkään väliä mitä tahtoo, kunhan tahtoo: "Ei lähdetä ulos, haluan toisen hatun, en sitä, en halua kenkiä, anna sandaalit!"

Tahtovalle maailma on aika kaoottinen paikka, johon aikuinen onneksi tuo järjestystä. Pohjimmiltaan lapsi on tyytyväinen, helpottunut ja kokee olonsa turvalliseksi, kun aikuinen vastaa arjen suurista linjoista: milloin syödään, koska mennään ulos ja nukkumaan, mitä ruokaa ostetaan. Tuntuu uhkaavalta, jos oman tahdon herätessä joutuu ottamaan näin isoista asioista vastuuta, vaikka sitä mahdollisuutta haluaakin kokeilla.

Vanhempi voi antaa lapsen harjoitella tahtomista pienemmissä päätöksissä. Lapsi voi esim. valita kahdesta paidasta mieluisamman tai laitetaanko lelu odottamaan ruokailun ajaksi hyllylle vai pöydälle. Liian monet vaihtoehdot hämmentävät. Taitavasta valitsemisesta on mukava saada kiitosta!

Päättämisen ja tahtomisen harjoitteleminen on tärkeää. Samoin se, että lapsen mielipiteitä ja ajatuksia kuunnellaan, vaikka niiden mukaan ei aina toimitakaan. Lapselle kehittyy valmiuksia päättää omista asioistaan myöhemminkin ja hän kokee, että hänenkin ajatuksensa ja mielipiteensä ovat tärkeitä ja merkityksellisiä.

Jep jep. Aikamoinen meno on ollut nyt pari päivää. Vaikka leikit ja arkirutiinit aika ajoin sujuvat oikein mukavasti, on osa päivästä aina aikamoista kaaosta. Jaakolla on ollut tahdon/en tahdo-meininkiä jo reilun viikon verran ja poika on alkanut osoittaa sitä mm. mököttämällä nurkassa (mummulla ja papalla), polkemalla jalkaa sekä heittäytymällä lattialle mitä ihmeellisimmissä tilanteissa. Tänään poika raivosi ruokapöydässä: ei halunnut syödä eikä juoda, mutta essuakaan ei saanut ottaa pois, saati, että olisi poistuttu pöydästä. Viisi minuuttia yritin kaikkeni, sitten vaan tylysti ukko pois pöydästä huutamasta (että edes jollakin olisi ruokarauha). Ja niin vain jäi ruoka syömättä, välipalaksi maistunee makaronilaatikko. ;o)

Kyllähän tätä osasi jo odotella, mutta aika toivoton olo on välillä, kun toinen vain mesoaa. Vaan mesotkoon, kyllä tähän maailmaan ääntä mahtuu!