Sara mököttää. Tämä on nykyään sitten jokapäiväinen juttu. Kun en halua tulla sisälle tai tehdä jotain muuta (mitä äiti yleensä pyytää), niin menen mykkyrälle. Sitten äiti saa kantaa naama hiekassa kiljuvan pikkuneidin, sillä eihän tuota neitiä saisi liikuttaa tuosta mihinkään. :o)

Haluan-en halua-taisto kuuluu myös päivittäisiin rutiineihin. Etenkin nukkumaan mennessä pupun tai peiton haluaminen/ei haluaminen on tuskallista puuhaa (siis äidille :). Kun neiti saa pyytämänsä pupun, ei neiti sitä halua. Ja kun sen laittaa pois, niin itkun kanssa pyydetään takaisin. Ja näitä asioita veivataan vaikka ties kuinka kauan. Päiväunille meno on muutenkin nyt erityisen hankalaa. Sara toimii levottomana esimerkkinä Jaakolle, jolloin kahden yhtä aikaa nukuttaminen näiden erilaisten uhmaikä-episodien säestyksellä on välillä suoraansanottuna hermoja raastavaa puuhaa. Mutta tässähän haetaan nyt niitä uusia rytmejä ja tapoja, eikös vaan?! Päiväunille meillä siis nykyään nukutetaan, pakko. Mutta siitä pyritään pois koko ajan, jotta unille käytäisiin yhtä hienosti kuin iltaisin. Taisto jatkukoon...

Ja sitten tuo "mun". Sara siis kutsuu itseään sanalla "mun", esim. Mun haluaa leipää tai Mun haluaa peiton. Hassun kuuloisia lauseita neiti saa aikaiseksi tuolla nimityksellään.